Kerran eräs hiiri nimeltä Henrikki tahtoi ajaa autolla. Hän kiersi läpi kaikki autokaupat etsien autoa itselleen, mutta tarpeeksi pientä autoa ei löytynyt mistään. Kukaan ei ollut koskaan rakentanut autoa hiirelle. Lopulta Henrikki kyllästyi etsimiseen ja päätti rakentaa auton itse.

Henrikki lähti kirjastoon ja lainasi sieltä ison pinon autonrakennuksesta kertovia kirjoja. Hän luki ne kaikki läpi tehden suuren määrän muistiinpanoja. Kun Henrikki oli lukenut kaikki kirjat, hän oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän tiesi nyt melkein kaiken autoista. Seuraavaksi hän alkoi suunnitella omaa autoaan.

Henrikki istuutui suuren mustan työpöytänsä ääreen. Pöytä aivan pursui tavaraa. Siinä oli kaikenlaisia papereita ja piirustuksia, paljon kynänpätkiä ja kuminpaloja, muutama kirja, pari tyhjää lautasta sekä kahvikuppi, joka epähuomiossa oli jäänyt tiskaamatta. Yleensäkin pöydältä löytyi kaikkea, mitä kirjoituspöydillä tavallisesti on ja myös paljon sellaista mitä niille ei yleensä kuulu. Kaiken kaikkiaan pöytä oli hyvin värikäs ja kertoi paljon omistajastaan. Henrikki oli näet keksijä. Hän keksi kaikenlaista pöllönpelottimesta aina kuumailmapalloon asti. Hänen ansiostaan metsänväellä oli oma puhelin ja hänen puoleensa käännyttiin silloin, kun tammenterhojen keruulaite ei toiminut tai turkinkuivaajassa oli jotain vikaa.

Henrikki raivasi itselleen tilaa pöydän ääreen, otti kynän ja paperia esille ja ryhtyi piirtämään. Hän piirsi ja suunnitteli autoa melkein kolme kokonaista viikkoa, mutta sen jälkeen suunnitelma oli valmis. Eräänä kauniin kesäisenä aamuna Henrikki astui ulos kolostaan, missä hän oli oleskellut miltei koko suunnitteluajan, ja lähtii etsimään autoon tarvittavia osia.

Hän löysi kaksi pyöreää oksanpätkää pyörien akseleiksi, vanhan linnunpesän pohjaksi ja tupon poronjäkälää istuimeksi. Hän teki ovet ratamonlehdistä ja punoi seinät ja katon heinästä. Ikkunat hän teki läpinäkyvistä kalansuomuista, jotka hän löysi pienen metsälammen rannalta. Taipuisan pajunoksan hän taivutti ratiksi autoonsa ja pyöriä varten hän vei paksun oksan majavalle. Majava pilkkoi oksan sopivan paksuisiksi viipaleiksi, joihin tikka vielä hakkasi reiän akselinvartta varten.

Henrikki etsi aineksia koko kesän ajan ja kun syksy tuli, hän vetäytyi pieneen vajaansa kokoamaan rakasta ajokkiaan. Hän liimasi osia yhteen männyn pihkalla ja vahvisti liitoksia vielä seittilangalla, jota ystävällinen hämähäkkimuori oli hänelle lahjoittanut.

Kun koitti kevät, Henrikillä oli vajassaan upea auto, jonka pinta kiilteli itse keitetystä maalista ja jonka kyljessä luki horjuvin kirjaimin "AMALIA". Se oli Henrikin auton nimi. Moottoria autossa ei ollut. Sen korvasivat kaksi heinäsirkkaa, jotka Henrikki valjasti konepellin alle.

Voi sitä riemua, minkä Henrikki tunsi ajaessaan ensimmäistä kertaa autollaan ja muiden metsäneläinten kääntyessä katsomaan hänen peräänsä! Illalla vuoteessaan Henrikki tuumasi, että vaivannäkö oli kannattanut: Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin sillä hetkellä.