"Tänään lähdemme retkelle!" ilmoitti Nätkelmä herätellessään pienokaisiaan.
"Jihuu!" riemuitsi Mustakylki, "päästään niitylle!"
"Ei kai siellä ole kettuja?" kysyi Vaahtera hiljaa." "Hähää! Sisko pelkää kettuja!" huusi Isohammas.
"Ei tarvita kuin vilahdus punaista, niin Vaahtera tutisee jo pensaassa", nauroi Mustakylki ja virnisti sisarelleen, joka painoi päänsä alas ja niiskaisi kerran.
"Ei sinun tarvitse pelätä kettuja", lohdutti Suppusuu, nuorin kaikista, ja kömpi Vaahteran syliin. "Jos yksikin kettu yrittää syödä sinut, minä puren sitä häntään. Minä en tahdo, että sinut syödään, sillä minä pidän sinusta."
"Kiitos, kulta pieni. Minäkin pidän kovasti sinusta", sanoi Vaahtera.
"Miten kovasti?" Suppusuu kysyi.
"Näin kovasti!" sanoi Vaahtera ja rutisti veljeään.
"Lopettakaa jo, jotta päästään lähtemään!" kiirehti Mustakylki ja hyppi malttamattomasti edestakaisin.
"Mustakylki! Olehan kunnolla!" torui Nätkelmä lempeästi. "Emme me lähde, ennen kuin isä on tullut."
"Tylsää!" nurisi Mustakylki, mutta asettui kuitenkin aloilleen. Kanilapset odottivat kärsimättöminä ja pinkaisivat aina välillä kolon suulle katsomaan, joko isä tulisi. Lopulta Suppusuu loikki pesään käytävästä, jossa oli odottanut.
"Isä tulee!" se huusi.
"Lopultakin!" puuskahti Isohammas.

Puolen tunnin kuluttua koko kaniperhe oli matkalla metsän laidassa olevalle niitylle. Ilma oli mitä ihanin. Lempeä tuuli huojutti ruohoa ja kukkia, kimalaiset pörisivät ja linnut visertelivät ja sirkuttivat tehdessään syöksyjä ja silmukoita sinisellä taivaalla. Niityn ja metsän välissä hyppelehti kirkasvetinen puro iloisesti kivien ja pohjaan tarttuneiden puunpalojen yli. Se kieputti pientä lehteä hetken pyörteessä, kurkisti suurten kuusten oksien alle, muodosti rauhallisen suvannon ja jatkoi kohta taas iloista juoksuaan kohti suurempaa jokea. Puron vartta koristivat koiranputken ja mesiangervon pitkät kukkavarret, leinikin keltaiset kukat sekä kellukan punertavat kellot. Siellä täällä kasvoi tiheää pajukkoa, jonka oksat tarjosivat mainion piilon pikkulintujen pesille. Kanilapset olivat innoissaan.

"Ai, kuinka ihanaa!" Vaahtera huokasi ja veti nenäänsä kukkien huumaavaa tuoksua.
Mustakylki pinkaisi juoksuun. "Viimeinen purolla on mätämuna!" se kiljaisi.
Isohammas lähti Mustakyljen perään, ja koska se oli vanhempi ja voimakkaampi, se saavutti veljensä nopeasti ja juoksi ohitse. Vaahtera ja Suppusuu tiesivät, ettei heidän kannattanut edes yrittää kilpailla veljiensä kanssa sillä nämä selviytyisivät kuitenkin ylivoimaisina voittajina.

Kun kanit olivat jonkin aikaa juoksennelleet ympäriinsä ja tarkastelleet niittyä, ehdotti Isohammas kuurupiiloa. Muut lapset olivat heti mukana ja päätettiin, että Vaahtera saisi olla ensimmäinen etsijä. Hän alkoi laskea hitaasti kymmeneen ja muut kiirehtivät piiloon. "Muistakaa sitten pysyä puron tällä puolella!" Nätkelmä varoitti. "Metsään ette saa mennä, sillä siellä asuu olentoja, jotka eivät ole kanien ystäviä."

Pikku kanit leikkivät ja temmelsivät koko päivän iloisesti, mutta lopulta Nätkelmä ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin: "Aurinko alkaa jo painua mailleen, enkä usko, että kukaan teistä haluaa viettää yötään näin lähellä metsää."
"Tylsää! Juuri, kun meillä oli niin hauskaa!" nurisi Isohammas.
"Minä en ainakaan pelkää kettuja!" ilmoitti Mustakylki luoden merkitsevän katseen sisareensa, joka punastui korvannipukoita myöten. "Sitäpaitsi tuossa välissähän on tuo purokin! Eivät ne siitä ylitse pääse."
"Kyllä meidän minun mielestäni pitäisi jo lähteä", mutisi Vaahtera ja kohotti hieman päätään. "Ja onhan metsässä muitakin olentoja kuin pelkkiä kettuja."
"Joopa joo! Kyllä siskorukka on nyt niin peloissaan, kun ei ole oma suojelijakaan paikalla", nälväisi Mustakylki.
"Niin muuten; missäs minun pieni esikoiseni on?" puuttui isä-Kataja puheeseen.
"Niin, missä on Suppusuu?" hätääntyi Vaahtera. "Ei kai hän voi kaukanakaan olla? SUPPUSUU!"
"Meidän on heti lähdettävä etsimään häntä!" virkkoi Isohammas.
"Muodostetaan kaksi etsintäpartiota, isä ja Vaahtera toiseen ja minä ja Mustakylki toiseen. Äiti on liian hermostunut etsiäkseen mitään. Hän voisi jäädä tähän odottamaan siltä varalta, että Suppusuu tulee tänne. Hänhän voi vaikka pelästyä, jos täällä ei ole ketään."

Tällä välin Suppusuu loikki eteenpäin metsässä, täysin tietämättömänä kaikesta aiheuttamastaan hälystä. Hän oli löytänyt pajujen suojasta puron yli vievän sillan, jonka majavat olivat joskus taannoin rakentaneet, mutta joka nyt oli täysin käyttämätön. Suppusuu oli sangen hajamielinen, ja leikin tiimellyksessä Nätkelmän sanat olivat unohtuneet nopeasti. Niinpä Suppusuu päätti käydä vilkaisemassa, millaista puron toisella puolella oikein oli. Päästyään suurten puiden varjoon hän epäröi vain hetken. Metsässä tuntui olevan jonkinlaista taikaa, joka lumosi pienen kanin ja sai hänet loikkimaan yhä syvemmälle puiden keskelle. Suppusuu löysi pienen polun ja lähti seuraamaan sitä, mutta kun varjot pidentyivät ja hän aikoi kääntyä takaisin, hän huomasi kauhukseen, että polku oli kadonnut. Epätietoisena siitä, mikä oli oikea suunta, Suppusuu lähti loikkimaan varovasti sinne päin, missä puut näyttivät tutuimmilta, mutta pian hän oli yhä pahemmin eksyksissä. Lopulta hän paneutui makuulle yhden kuusen oksien alle ja sulki pelokkaana silmänsä. Tuuli humisi ylhäällä oksistossa ja sieltä täältä kuului pelottavaa rapsahtelua ja hiljaisia kuiskauksia. Suppusuun mieleen palasivat kaikki ne kauheat olennot joista hänen veljensä olivat kertoneet, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän oli yksin suuressa metsässä ja yö oli tulossa. Saattoiko mikään olla kauheampaa?

Suppusuun harhaillessa metsässä muut kanit etsivät häntä niityltä. Isä-Kataja ja Vaahtera tutkivat puron reunan pensaikot ja Isohammas sekä Mustakylki loikkivat ympäri niittyä etsien kuoppia ja koloja, joihin heidän pieni veljensä olisi voinut kadota. Lopulta heidän kaikkien oli kuitenkin pakko palata huolestuneen Nätkelmän luo ja kertoa masentava uutinen: Suppusuu ei ollut niityllä.
"Missä hän sitten voi olla?" kysyi Isohammas.
"Tuo puro on niin leveä, ettei hän ole mitenkään voinut loikata siitä yli", totesi Mustakylki. "Minullakin oli vaikeuksia."
"Mustakylki!" huudahti Nätkelmä, "enkö minä kieltänyt teitä menemästä metsään?"
"No, tuota... En minä käynyt muuta kuin puron reunalla. Minä vain koetin, pääseekö siitä yli", mutisi syyllinen nolostuneena. Vaahtera ei voinut salata pientä hymyä.
"No, no! Lapset! Olkaahan nyt..." aloitti Kataja, mutta lopetti yhtäkkiä ja jähmettyi paikoilleen. Metsän reunasta irtosi pyöreä hahmo, joka liukui pehmeästi niittyä kohti. Kanit säntäsivät nopeasti piiloon ja tuijottivat herkeämättä pöllöä, joka jäi kaartelemaan heidän yläpuolelleen. Kanit tärisivät ja uskalsivat tuskin hengittää. Samassa pöllö huhuili: "Huhuu! Huhuu! On metsässä puu ja puun alla nukkuu kani Suppusuu!" Sitten pöllö katosi.
"Kuulitteko? Suppusuu on metsässä!" parkaisi Vaahtera ääni väristen.
"Kuinka hän sinne on päässyt?" ihmetteli Mustakylki.
"Nytpä minä muistelenkin nähneeni sen erään pensaan alla pienen sillan", sanoi Kataja. Silloin en kiinnittänyt asiaan kovinkaan suurta huomiota, mutta luulenpa, että Suppusuu on löytänyt tuon sillan ja lähtenyt pienelle tutkimusretkelle."
"Ei kai minun pieni lapseni ole metsään voinut mennä, kun minähän vartavasten kielsin!" esteli Nätkelmä.
"Niin mutta tiedäthän sinä, että Suppusuulla on huono muisti, ja kai sinä kuulit, mitä pöllö sanoi", Isohammas muistutti.
"Lopettakaa jo se riitely!" Vaahtera vinkaisi. "Lähdetään hakemaan Suppusuu pois!"

Kanit lähtivät hyppimään hitaasti kohti pensaikkoa, missä isä-Kataja oli nähnyt sillan. Päästyään puron yli kanit pysähtyivät. Metsä seisoi hiljaa heidän edessään. Lopulta Mustakylki katkaisi odotuksen: "Mennään. Suppusuu on yksin tuolla jossakin ja pelkää varmasti mielettömästi."
"Mitä, jos ketut ovat saaneet hänet kiinni?" tuumi Isohammas ja vilkuili metsää viiksikarvat väristen.
"Jos joku on uskaltanut taittaa karvankaan Suppusuun turkista, hän saa kyllä karvaasti katua sitä", mutisi Vaahtera uhmakkaasti.
"Katsohan! Sisko on parantunut pelostaan!" huomautti Isohammas Mustakyljelle, mutta vakavoitui sitten ja jatkoi: "Metsä on laaja. Kuinka me tiedämme, missä Suppusuu on?"
"Niin, tuota emme ole ollenkaan ajatelleet", totesi isä-Kataja huolestuneena.
"Emmekö me voisi yrittää huhuilla, jos Suppusuu kuulisi?" ehdotti Nätkelmä, mutta Kataja sanoi heti: "Ei. Se on liian vaarallista. Minä en ainakaan halua petoarmeijaa niskaani."
"Mitä, jos yrittäisimme löytää polun tai jonkun, jota pitkin Suppusuu olisi voinut kulkea", sanoi Vaahtera ja katseli ujona muihin.
"Tuo oli hyvä idea!" kehui Mustakylki. "Aloitetaan etsiminen heti!"

Kanien ei tarvinnut etsiä kauan, kun he jo löysivät polun tapaisen uran, josta saattoi erottaa pienen tassun painalluksen.
"Suppusuu on mennyt tästä!" hihkaisi Mustakylki, joka oli löytänyt jäljen. "Lähdetään heti perään!" kiirehti Vaahtera, mutta isä-Kataja rauhoitteli häntä: "älähän nyt! Jos me kaikki ryntäämme suinpäin metsään, eksymme varmasti itsekin."
"No, mitä me sitten teemme?" ihmetteli Vaahtera hieman närkästyneenä.
"Minä ehdotan, että etenemme metsässä jääden aina pienen välimatkan päähän toisistamme. Sillä tavalla pystymme näkemään aina jonkun muun emmekä joudu eroon toisistamme."
Muut kanit hyväksyivät isä-Katajan ehdotuksen, ja niin he lähtivät kulkemaan hitaasti kohti metsän keskustaa. Polun päättyessä heille tuli kuitenkin ongelma.
"Mihin Suppusuu on tästä mennyt?" ihmetteli Mustakylki, joka oli isänsä kanssa vielä liikkeellä.
"Minulla ei ole harmainta aavistustakaan", huokasi isä-Kataja. "Kunpa vain tietäisinkin!"

Isänsä tai veljensä aavistamatta Suppusuu oli aivan heidän lähellään. Kuullessaan ääniä hän oli havahtunut unestaan ja painautunut vaistomaisesti piiloon juurien taakse. Hetken kuluttua uteliaisuus sai kuitenkin vallan pienen kanin mielessä ja hän kurkisti varovasti puun takaa. Tunnistaessaan olennot hän oli haljeta riemusta.
"Isä!" Suppusuu huusi. "Ihanaa, kun tulit! Vie minut äkkiä pois, minua pelottaa!"
"Suppusuu!" hihkaisi Mustakylki. "Missä sinä olet ollut?"
Ilostaan huolimatta kanit muistivat kuitenkin, missä olivat ja lähtivät takaisin kohti metsän reunaa. Kun Nätkelmä näki rakkaan lapsensa, hän purskahti ilonkyyneliin.
"Voi Suppusuu! Minä jo pelkäsin, että sinä katosit lopullisesti", hän nyyhki.
Huojentuneina kanit lähtivät kohti kotikoloaan.

Juuri nukahtamisensa hetkellä Suppusuu mutisi äidilleen: "Äiti, minä lupaan tästä lähtien kuunnella aina tarkasti sinua, kuuntelen neuvot ja ohjeet ja noudatan niitä. Minä en enää ikinä tahdo eksyä metsään!"